Valmennuksen ja liiketoiminnan ristiriita – onko fysiikkavalmennuksen toimintaympäristö muuttanut itse valmentamista?

Suomalainen fysiikkavalmennus on muuttunut merkittävästi viimeisten kahden vuosikymmenen aikana. Vielä 2000-luvun alussa päätoimisia fysiikkavalmentajia oli verrattain vähän, ja valmennusta toteutettiin usein osana muuta ammattia tai urheilujärjestelmää. Nykyään ala on ammattimaistunut nopeasti. Valmentajien määrä on kasvanut, yrittäjyys on yleistynyt ja yksityinen valmennus on muodostunut merkittäväksi osaksi suomalaisen urheilun toimintaympäristöä.

Tämä kehitys on tuonut mukanaan paljon myönteistä. Valmennuksen saatavuus on parantunut, osaaminen on lisääntynyt ja urheilijoilla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia löytää omiin tavoitteisiinsa sopivaa asiantuntemusta. Samalla fysiikkavalmennuksesta on kuitenkin tullut markkinaehtoinen palvelu, jossa valmennussuhde rakentuu yhä useammin asiakkuuden ympärille. Tällä muutoksella on seurauksia, joista keskustellaan edelleen melko vähän.

Keskeinen kysymys kuuluu, miten liiketoiminnallinen toimintaympäristö vaikuttaa valmentamiseen. Kun urheilija on samanaikaisesti sekä valmennettava että maksava asiakas, syntyy väistämättä jännite pedagogisen vastuun ja asiakastyytyväisyyden välille. Valmentajan tehtävänä on ohjata urheilijan kehittymistä, mutta yrittäjän näkökulmasta hänen on samalla huolehdittava asiakassuhteiden jatkuvuudesta. Nämä tavoitteet eivät aina ole keskenään ristiriidattomia.

Valmentamisen ytimessä on palautteen antaminen. Oppiminen ja suorituskyvyn kehittäminen edellyttävät jatkuvaa arviointia siitä, mikä toimii, mikä ei toimi ja mitä tulisi muuttaa. Laadukas palaute ei kuitenkaan ole lähtökohtaisesti miellyttävää. Usein juuri ne havainnot, jotka ovat urheilijan kehityksen kannalta merkityksellisimpiä, ovat myös kaikkein vaikeimpia vastaanottaa.

Valmentajan on toisinaan todettava, ettei harjoittelun laatu vastaa tavoitteita, että palautuminen on riittämätöntä, että sitoutuminen harjoitusprosessiin on puutteellista tai että asetetut tavoitteet eivät vastaa tämänhetkisiä edellytyksiä. Tällainen palaute voi herättää pettymystä, turhautumista tai puolustautumista, mutta juuri näiden keskustelujen kautta valmennus usein tuottaa suurimman lisäarvonsa. Mikäli valmentaja alkaa välttää vaikeita keskusteluja asiakassuhteen säilyttämiseksi, valmennuksen keskeinen tehtävä alkaa vähitellen muuttua.

Markkinaehtoisessa toimintaympäristössä tähän liittyy selkeä kannustinongelma. Valmentajan toimeentulo riippuu asiakkuuksien säilymisestä, ja samalla urheilijalla on käytännössä rajattomat mahdollisuudet vaihtaa valmentajaa. Mikäli kriittinen palaute lisää riskiä asiakkuuden päättymisestä, syntyy helposti houkutus painottaa myönteistä palautetta, välttää ristiriitoja ja siirtää vaikeita keskusteluja myöhemmäksi. Tällöin valmennuksen sisältö alkaa mukautua asiakaskokemuksen ehdoilla sen sijaan, että se perustuisi ensisijaisesti urheilijan pitkäjänteiseen kehittämiseen.

Markkinaehtoisen toimintaympäristön vaikutuksia ei kuitenkaan voida tarkastella ainoastaan valmentajan näkökulmasta. Myös urheilijan psykologialla on keskeinen merkitys siinä, millaiseksi valmennussuhde muodostuu. Lähes jokainen urheilija hakeutuu valmennukseen tavoitteenaan kehittyä ja saavuttaa parempia tuloksia. Kehittyminen edellyttää kuitenkin usein omien toimintatapojen, uskomusten ja harjoittelua koskevien käsitysten kriittistä tarkastelua. Tämä ei ole yksinkertaista. Ihmisillä on luontainen taipumus suhtautua myönteisemmin tietoon, joka vahvistaa heidän olemassa olevia käsityksiään, kuin palautteeseen, joka haastaa niitä.

Käytännön valmennustyössä syntyykin tilanteita, joissa valmentaja tunnistaa melko selvästi urheilijan kehitystä rajoittavat tekijät. Moni valmentaja arvioi, että juuri tiettyihin toimintatapoihin puuttuminen tai tietynlaisen palautteen antaminen olisi urheilijan kehittymisen kannalta kaikkein vaikuttavinta. Samalla hän tiedostaa, ettei tällainen palaute välttämättä vastaa urheilijan odotuksia tai käsitystä omasta toiminnastaan. Mikäli palautteen antamiseen liittyy riski asiakkuuden päättymisestä, voi valmentaja tietoisesti tai tiedostamattaan päätyä pehmentämään viestiään tai siirtämään vaikeita keskusteluja myöhemmäksi.

Tällöin muodostuu valmennuksen kannalta merkittävä paradoksi. Sekä urheilija että valmentaja tavoittelevat parempaa suorituskykyä, mutta juuri ne keskustelut, jotka voisivat edistää tätä tavoitetta kaikkein tehokkaimmin, jäävät herkimmin käymättä. Urheilijan taipumus puolustaa omia käsityksiään ja valmentajan tarve säilyttää asiakassuhde voivat yhdessä johtaa tilanteeseen, jossa huomio kohdistuu harjoitusohjelmien, harjoitteiden tai menetelmien muuttamiseen, vaikka todellinen kehityksen este liittyisi käyttäytymiseen, harjoittelun toteuttamiseen, palautumiseen tai sitoutumiseen. Tällöin valmennuksen vaikuttavuutta rajoittavat tekijät eivät välttämättä johdu tiedon tai osaamisen puutteesta, vaan valmennussuhteen vuorovaikutuksesta ja toimintaympäristön luomista kannustimista.

Ilmiö ei välttämättä näy yksittäisissä valmennustilanteissa, vaan pitkällä aikavälillä. Moni urheilija vaihtaa valmentajaa useita kertoja etsiessään ratkaisua kehityksen pysähtymiseen. Harjoitusohjelmat muuttuvat, harjoitteet vaihtuvat ja uusia menetelmiä kokeillaan, mutta suorituskyvyn kehitys jää silti vähäiseksi. Tällaisissa tilanteissa ongelman ydin ei välttämättä sijaitse harjoitusohjelmassa vaan tekijöissä, jotka liittyvät harjoittelun toteuttamiseen, palautumiseen, elämäntapoihin, sitoutumiseen tai käyttäytymiseen. Nämä ovat kuitenkin juuri niitä asioita, joiden käsitteleminen edellyttää avointa ja toisinaan epämukavaakin palautetta.

Tämä ei tarkoita, että valmennuskulttuurin aiemmat toimintamallit olisivat olleet parempia. Päinvastoin, viime vuosikymmeninä valmennuksessa on tapahtunut merkittävä myönteinen muutos. Autoritäärisestä johtamisesta on siirrytty kohti vuorovaikutteisempaa ja urheilijalähtöisempää toimintaa. Psykologisen turvallisuuden, luottamuksen ja yksilöllisen kohtaamisen merkitys tunnistetaan aiempaa paremmin. Nämä muutokset ovat vahvistaneet valmennuksen laatua monin tavoin.

On kuitenkin tärkeää erottaa toisistaan psykologinen turvallisuus ja konfliktien välttäminen. Psykologisesti turvallinen valmennussuhde ei tarkoita sitä, että vaikeita asioita jätetään käsittelemättä. Päinvastoin, turvallinen ilmapiiri mahdollistaa sen, että myös epäonnistumisista, puutteista ja kehitystarpeista voidaan keskustella avoimesti ilman, että palautetta koetaan henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Rehellinen palaute ja kunnioittava vuorovaikutus eivät ole toistensa vastakohtia, vaan laadukkaan valmennuksen toisiaan täydentäviä elementtejä.

Myös urheilijalla on tässä kokonaisuudessa merkittävä vastuu. Valmennus perustuu yhteistyöhön, jossa molemmat osapuolet sitoutuvat yhteiseen tavoitteeseen. Jos urheilija odottaa valmentajalta ensisijaisesti omien käsitystensä vahvistamista tai jatkuvaa hyväksyntää, valmennuksen mahdollisuudet vaikuttaa kaventuvat olennaisesti. Kehittyminen edellyttää valmiutta tarkastella kriittisesti myös omaa toimintaansa ja hyväksyä se, että asiantuntijan arvio ei aina vastaa omia odotuksia.

Lopulta kysymys ei koske yksittäisiä valmentajia tai urheilijoita, vaan koko valmennusjärjestelmän kannustimia. Kun valmennus toimii markkinoilla, valmentajan on samanaikaisesti oltava sekä asiantuntija että palveluntarjoaja. Nämä roolit voivat tukea toisiaan, mutta ne voivat myös ajautua keskenään ristiriitaan. Mitä suurempi painoarvo annetaan asiakastyytyväisyydelle, sitä suurempi riski on, että valmentaminen alkaa muuttua palveluksi, jonka ensisijainen tehtävä ei enää ole haastaa urheilijaa kehittymään vaan ylläpitää asiakassuhdetta.

Valmennuksen vaikuttavuus ei kuitenkaan synny siitä, että urheilija kuulee sen, minkä haluaa kuulla. Se syntyy siitä, että hän saa kuulla sen, mitä hänen on tarpeen kuulla. Ammattitaitoisen valmentajan tärkeimpiin ominaisuuksiin kuuluukin kyky yhdistää korkea vaatimustaso, rakentava vuorovaikutus ja rehellinen palaute tavalla, joka palvelee urheilijan pitkäjänteistä kehitystä myös silloin, kun se hetkellisesti haastaa hänen käsityksiään omasta toiminnastaan.