Osa 2 – Kun datasta tulee keino hallita epävarmuutta

Ensimmäisessä osassa esitin ajatuksen, että teknologia ei ole koskaan ollut huipputulosten edellytys. Sen avulla voidaan tukea päätöksentekoa, mutta se ei itsessään kehitä urheilijaa. Tästä herää kuitenkin mielestäni vielä kiinnostavampi kysymys.

Jos tiedämme, ettei jatkuva mittaaminen automaattisesti johda parempaan harjoitteluun, miksi niin moni urheilija kokee silti voimakasta tarvetta seurata lähes kaikkea mahdollista?

Miksi yksi tarkistaa joka aamu sykevälivaihtelunsa ennen kuin tekee päätöksen päivän harjoittelusta? Miksi toinen mittaa jokaisen hypyn, jokaisen tangon liikenopeuden tai jokaisen palautumispisteen? Ja miksi yksi poikkeava lukema voi joskus tuntua muuttavan koko käsityksen omasta harjoitusvalmiudesta, vaikka oma olo olisi täysin normaali?

En usko, että vastaus löytyy ensisijaisesti biomekaniikasta, fysiologiasta tai datatieteestä.

Uskon, että ainakin osa vastauksesta löytyy psykologiasta.

Urheilu on pohjimmiltaan epävarmuuden hallintaa. Kukaan ei tiedä varmasti, kuinka paljon seuraava harjoitus kehittää. Kukaan ei voi ennustaa täydellisellä varmuudella, miten elimistö palautuu yön aikana tai millainen suorituskyky on viikon kuluttua. Vaikka harjoittelu olisi ohjelmoitu erinomaisesti, ravitsemus kunnossa ja palautuminen optimaalista, biologinen järjestelmä ei käyttäydy samalla tavalla kuin kone. Elimistö on jatkuvasti muuttuva kokonaisuus, jonka toimintaan vaikuttavat samanaikaisesti lukemattomat fysiologiset, psykologiset ja ympäristötekijät. Kaikkia näitä ei voida mitata eikä ennustaa täydellisesti (Balagué et al., 2020; Atkinson & Batterham, 2015).

Juuri tämä tekee urheilusta samalla sekä kiehtovaa että haastavaa. Epävarmuus ei ole virhe järjestelmässä, vaan yksi biologisen sopeutumisen perusominaisuuksista.

Silti ihmisellä on luontainen tarve vähentää epävarmuutta. Haluamme tietää, olemmeko palautuneet riittävästi. Haluamme tietää, kannattaako tänään harjoitella kovaa vai kevyesti. Haluamme tietää, olemmeko kehittymässä oikeaan suuntaan. Mitä tavoitteellisempi urheilija on, sitä voimakkaammaksi tämä tarve usein muuttuu. Se on täysin ymmärrettävää. Kun tavoitteena on päästä mahdollisimman lähelle omaa potentiaalia, jokainen päätös tuntuu merkitykselliseltä.

Juuri tässä kohtaa teknologia tarjoaa houkuttelevan ratkaisun. Se lupaa vastauksia. Se antaa numeroita tilanteisiin, joissa aiemmin oli vain tuntemuksia. Se tekee epävarmuudesta näennäisesti mitattavaa ja antaa tunteen siitä, että suorituskykyä voidaan hallita entistä tarkemmin.

Mutta juuri tässä piilee myös yksi teknologian paradokseista.

Mitä enemmän pystymme mittaamaan, sitä enemmän löydämme myös asioita, jotka vaativat tulkintaa.

Todellisuudessa teknologia ei poista epävarmuutta. Se usein vain muuttaa sen muotoa.

Mittari voi kertoa, että HRV on tänään matalampi kuin eilen. Se ei kuitenkaan kerro varmasti, miksi se on matalampi. Se voi johtua harjoittelusta, huonosta yöstä, psyykkisestä kuormituksesta, alkavasta infektiosta, matkustamisesta, nestevajauksesta, kofeiinista, alkoholin käytöstä, mittausolosuhteista tai yksinkertaisesti normaalista biologisesta vaihtelusta. Samasta syystä hieman normaalia matalampi hyppytulos voi kertoa hermolihasjärjestelmän väsymyksestä, mutta yhtä hyvin kyse voi olla satunnaisesta vaihtelusta tai mittausvirheestä. Mittari kertoo, että mitattu muuttuja muuttui. Se ei kuitenkaan kerro varmasti, miksi se muuttui tai mitä sille pitäisi tehdä (Plews et al., 2013; Bellenger et al., 2016).

Juuri tässä kohtaa näen valmentajana suurimman riskin. Kun muuttujia seurataan jatkuvasti, jokainen pieni poikkeama alkaa helposti näyttää merkitykselliseltä. Ihmisen mieli on rakennettu etsimään syitä ja selityksiä. Emme pidä sattumasta emmekä epävarmuudesta. Jos jokin arvo muuttuu, haluamme tietää syyn. Jos syytä ei löydy, pyrimme rakentamaan sellaisen itse. Yksi huonosti nukuttu yö muuttuu merkiksi ylikuormituksesta. Yksi hieman normaalia hitaampi tangon liikenopeus muuttuu merkiksi epäonnistuneesta harjoituksesta. Yksi tavallista matalampi ponnistus muuttuu huoleksi siitä, onko kehitys pysähtynyt.

Todellisuudessa kyse voi olla täysin normaalista vaihtelusta.

Tämä on asia, jonka uskon unohtuvan yllättävän usein. Ihmiskeho ei ole laboratorio-olosuhteissa toimiva kone. Vaikka harjoittelu olisi täysin vakioitu, suorituskyky vaihtelee päivästä toiseen. Leposyke vaihtelee. HRV vaihtelee. Voimantuotto vaihtelee. Hyppykorkeus vaihtelee. Juoksunopeus vaihtelee. Täydellistä fysiologista vakautta ei ole olemassa. Siksi yksittäisiä mittaustuloksia ei tulisi koskaan irrottaa niiden laajemmasta kontekstista eikä luonnollisesta biologisesta vaihtelusta (Atkinson & Batterham, 2015).

Valmentajana olen huomannut ilmiön, jota en osaa olla pohtimatta. Ne urheilijat, jotka käyttävät kaikkein eniten aikaa omien mittaustulostensa seuraamiseen, näyttävät usein myös käyttävän kaikkein eniten aikaa niiden ajattelemiseen. En tarkoita, että mittarit aiheuttaisivat tämän ilmiön tai että se koskisi kaikkia urheilijoita. On aivan mahdollista, että ilmiö toimii myös toiseen suuntaan: juuri ne urheilijat, joiden on vaikeampi sietää epävarmuutta, hakeutuvat kaikkein innokkaimmin mittareiden pariin. He etsivät niistä vahvistusta sille, että kaikki on kunnossa. Jos näin on, mittarit eivät ole ongelman syy. Ne ovat väline, jonka kautta epävarmuutta pyritään hallitsemaan.

Tätä ajatusta tukee myös epävarmuuden sietämistä (intolerance of uncertainty) käsittelevä psykologinen tutkimus. Dugas ja Robichaud (2007) sekä myöhemmin Carleton (2016) ovat esittäneet, että ihmiset eroavat siinä, kuinka hyvin he kykenevät hyväksymään epävarmuuden osaksi elämää. Henkilöt, joiden on vaikeampi sietää epävarmuutta, hakevat muita herkemmin lisätietoa, varmistusta ja keinoja vähentää epävarmuuden tunnetta, vaikka täydellistä varmuutta ei olisi mahdollista saavuttaa. Urheilun kontekstissa tämä ei tarkoita, että suorituskyvyn mittaaminen olisi itsessään ongelmallista. Sen sijaan se tarjoaa uskottavan teoreettisen näkökulman siihen, miksi osa urheilijoista kokee voimakasta tarvetta seurata palautumistaan, harjoitusvalmiuttaan ja suorituskykyään lähes jatkuvasti. Mittaaminen ei tällöin välttämättä palvele ensisijaisesti harjoittelun optimointia, vaan myös psykologista tarvetta vähentää epävarmuutta.

Tämä ajatus muistuttaa myös psykologian käsitettä turvallisuuskäyttäytymisestä (safety behavior). Turvallisuuskäyttäytymisellä tarkoitetaan toimintaa, jonka tarkoituksena on vähentää epävarmuutta tai ehkäistä pelättyä lopputulosta. Paradoksaalisesti juuri tämä käyttäytyminen voi pitkällä aikavälillä ylläpitää epävarmuutta, koska ihminen ei koskaan saa mahdollisuutta oppia, että hän pärjäisi myös ilman kyseistä toimintaa (Salkovskis, 1991; Clark & Beck, 2010). En väitä, että suorituskyvyn mittaaminen olisi automaattisesti turvallisuuskäyttäytymistä. Uskon kuitenkin, että joillakin urheilijoilla sillä voi olla samankaltaisia psykologisia piirteitä.

Paradoksi on mielenkiintoinen. Mitä enemmän varmuutta yritetään hakea mittareista, sitä enemmän löytyy myös asioita, joista voi huolestua. Jokainen uusi muuttuja lisää mahdollisuutta havaita jokin poikkeama. Jokainen poikkeama synnyttää uuden tulkinnan tarpeen. Jokainen tulkinta johtaa uuteen päätökseen. Vähitellen huomio alkaa siirtyä itse harjoittelusta sen jatkuvaan arviointiin.

Daniel Kahneman (2011) kuvaa teoksessaan Thinking, Fast and Slow, että ihmisen ajattelu pyrkii luonnostaan rakentamaan ympärilleen syy–seuraussuhteita ja hallinnan tunnetta myös tilanteissa, joissa epävarmuus on väistämätöntä. Kun tietoa on helposti saatavilla, meillä on helposti taipumus ajatella, että enemmän tietoa johtaa automaattisesti parempiin päätöksiin. Käytännössä näin ei kuitenkaan aina ole. Jokainen uusi datapiste voi yhtä hyvin synnyttää uuden tulkinnan tarpeen, lisätä analysointia ja vahvistaa tunnetta siitä, että jokainen pieni muutos vaatii selityksen. Urheilussa tämä voi johtaa tilanteeseen, jossa huomio alkaa vähitellen siirtyä itse harjoittelusta sen jatkuvaan tulkitsemiseen. Paradoksaalisesti enemmän dataa ei siis aina vähennä epävarmuutta, vaan voi joissakin tilanteissa jopa lisätä sitä.

Samalla myös odotukset voivat alkaa vaikuttaa itse suorituskykyyn. Psykologisessa ja lääketieteellisessä tutkimuksessa tätä kutsutaan nocebo-vaikutukseksi. Jos ihminen uskoo olevansa huonosti palautunut tai odottaa suoriutuvansa tavallista heikommin, tämä odotus voi itsessään heikentää koettua suorituskykyä riippumatta siitä, onko taustalla todellista fysiologista muutosta (Benedetti et al., 2007; Beedie et al., 2018). Toisin sanoen mittari ei välttämättä ainoastaan kuvaa urheilijan tilaa. Joissakin tilanteissa se voi myös vaikuttaa siihen, miten urheilija kokee oman tilansa ja millaisia harjoittelua koskevia päätöksiä hän tekee.

Mielenkiintoista on myös se, että osa urheilijoista tunnistaa tämän itse. Olen keskustellut useiden valmennettavieni kanssa siitä, että palautumislukemien seuraaminen on alkanut kuormittaa enemmän kuin itse harjoittelu. Aamu ei enää ala kysymyksellä “miltä minusta tuntuu?”, vaan kysymyksellä “mitä kelloni sanoo?”. Hyväkin olo saattaa muuttua epävarmaksi, jos algoritmi ilmoittaa palautumisen olevan odotettua heikompi. Vastaavasti huono olo saatetaan sivuuttaa kokonaan, jos mittari näyttää vihreää valoa. Huomaamatta oma kehonkuuntelu alkaa väistyä ulkoisen datan tieltä.

Ehkä kaikkein huolestuttavinta on se, että tästä voi muodostua itseään vahvistava kehä. Mitä enemmän mittareita seurataan, sitä vaikeammalta niistä luopuminen voi tuntua. Jos dataa ei ole, syntyy tunne, että jotain olennaista saattaa jäädä huomaamatta. Mittaamisesta tulee vähitellen psykologinen turvaverkko. Ja kuten monien muidenkin turvallisuuskäyttäytymisten kohdalla, juuri se voi pitkällä aikavälillä ylläpitää sitä epävarmuutta, jota sen alun perin piti vähentää (Salkovskis, 1991).

En usko, että ratkaisu on mittareiden hylkääminen. Päinvastoin. Oikein käytettynä teknologia on erinomainen työkalu ja parhaimmillaan merkittävä osa laadukasta valmennusta. Uskon kuitenkin, että meidän pitäisi puhua huomattavasti enemmän siitä, miksi mittaamme. Käytämmekö teknologiaa siksi, että se auttaa tekemään parempia päätöksiä, vai siksi, että se antaa meille tunteen siitä, että hallitsemme paremmin jotakin, mitä ei todellisuudessa voi täysin hallita?

Lopulta kaikkein tärkein kysymys ei ehkä ole, kuinka paljon dataa pystymme keräämään, vaan kuinka paljon sitä todella tarvitsemme tehdäksemme parempia päätöksiä. Mittaaminen on parhaimmillaan erinomainen renki, mutta huono isäntä. Teknologian tehtävä ei ole korvata valmentajan harkintaa tai urheilijan kehonkuuntelua, vaan tukea niitä. Kun data alkaa ohjata päätöksiä ilman kontekstia, on vaarana, että itse mittaamisesta tulee tärkeämpää kuin siitä ilmiöstä, jota alun perin pyrittiin ymmärtämään.

Sillä siinä vaiheessa emme enää puhu teknologiasta.

Puhumme ihmisestä.

Lähteet:

Atkinson, G., & Batterham, A. M. (2015). True and false interindividual differences in the physiological response to an intervention. Experimental Physiology, 100(6), 577–588. 

Balagué, N., Pol, R., Torrents, C., Ric, A., & Hristovski, R. (2020). Training or synergizing? Complex systems principles change the understanding of sport processes. Sports Medicine – Open. 

Beedie, C., Benedetti, F., Barbiani, D., Camerone, E., Cohen, E., Coleman, D., … & Roelands, B. (2018). Consensus statement on placebo and nocebo effects in sport and exercise.

Bellenger, C. R., Fuller, J. T., Thomson, R. L., Davison, K., Robertson, E. Y., & Buckley, J. D. (2016). Monitoring athletic training status through autonomic heart rate regulation: A systematic review and meta-analysis.

Benedetti, F., Lanotte, M., Lopiano, L., & Colloca, L. (2007). When words are painful: Unraveling the mechanisms of the nocebo effect.

Carleton, R. N. (2016). Into the unknown: A review and synthesis of contemporary models involving uncertainty.

Clark, D. A., & Beck, A. T. (2010). Cognitive Therapy of Anxiety Disorders.

Dugas, M. J., & Robichaud, M. (2007). Cognitive-Behavioral Treatment for Generalized Anxiety Disorder.

Kahneman, D. (2011). Thinking, Fast and Slow.

Plews, D. J., Laursen, P. B., Stanley, J., Kilding, A. E., & Buchheit, M. (2013). Training adaptation and heart rate variability in elite endurance athletes.

Salkovskis, P. M. (1991). The importance of behaviour in the maintenance of anxiety and panic.